Viime marraskuussa tuli yllättäen tilanne, että meillä olisi oikeasti mahdollisuus lähteä jonnekin lomalle. Mies ei innostunut. Minä taas höyrysin yhden päivän ajan ihan tohkeissani. Seuraavana päivänä "tulin järkiini" ja päätin käyttää rahat järkevästi: ostaisin kunnon talvikamppeet itselleni. Nastakengät ja silleen.
Niinpä ostinkin. Ja hyvät onkin. Ostin myös kunnon toppatakin. Nyt mulla on kunnon talvivarusteet, kyllä kelpaa olla pakkasessa.
Eipä se matkakuume minnekään lähtenyt. Talvikamppeilla? Heh!
Siellä se kuume kyti pinnan alla ja pulpahti pintaan uudestaan, kun oivalsin, että voitaisiinhan sitä lähteä muutaman päivän kaupunkilomalle. Paljon matkustelleen ystävän kanssa alkoi armoton viestien vaihto ja sitten alkoi tapahtua. Parin päivän vöyhötyksen tuloksena sain miehen ylipuhuttua ja lennot varattua. Me lähdettäisiin Berliiniin helmikuussa! Neljä yötä suurkaupungissa kahdestaan.
Oikeastaan sillä määränpäällä ei ollut niinkään väliä, pääasia, että pääsisin lentokoneeseen. Jee!
Ystävän apu on ollut korvaamaton, ilman en olisi osannut laittaa tikkua ristiin tällaisen matkan suhteen. Vai kuulostaako vakuuttavalta: englantia osaamaton maalainen, joka on käynyt vain pakettimatkoilla Kanarialla lapsena? Ja olis nyt niinku lähdössä Berliiniin ihan omin avuin? Jäitä hattuun, vois joku sanoa.
Mutta viime syksynä otin sellaisen harppauksen ihmisenä kehittymisen matkalla, että uskalsin lähteä yksin ajelemaan Helsinkiin ratikalla, junalla ja metrolla. Tai oli mulla tytär mukanani, mutta hänestä nyt ei juuri kolmen ikävuotensa elämänkokemuksella oppaaksi ollut. Selvisinpäs! Ja nyt kun Helsingin ratikat ja metrot on hallussa, niin Berliinihän on ihan helppo nakki.
Lennot? Check. Hotelli? Check. Passit? Check. Reissufiilis? Check.
Nonni, nyt sitten vaan odotellaan, totesi eräs kaveri kerran osuvasti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Ilahdun kommenteista :)