Viimeinen kuulutus lennolle AB8313!

Lauantai 31.1.2015, Helsingin Länsisatama. Keikat M/S Finlandialla soitettu, kamat saatu roudattua laivasta pois ja lapsi pussattu märäksi ja vilkutettu heipat. Kun auton perävalot hävisivät näkymästä, tuli itku. Ristiriitainen olo; tätä hetkeä olin odottanut kuin kuuta nousevaa, mutta samaan aikaan sisällä kalvaa ikävä. Kyllä tyttö pärjää, mutta mites äiti?

Avasin siiderin. Lohtusiiderin. Riemusiiderin? Se oli sitä molempia. Niitä kaikkia, pitkään odotettu. Loma on täällä ja nyt, tässä hetkessä! Ja samantien tuli hieno turistiolo; eikös laivasatamassa kuulukin juoda halpaa Viron siideriä suoraan tölkistä ja vetää matkalaukkua perässä?

Lento lähtisi vasta huomenna, joten saatiin vähän niinkuin varaslähtö lomaan. Mikä sen parempaa, kuin viettää iltaa ystäväpariskunnan kanssa. Hyvää ruokaa ja juomaa, mutta etenkin yhdessäoloa ilman mitään kiirettä.

Sunnuntai 1.2.2015, kello puolipäivä. Mukavaa rauhassaheräilyä ja Berliini-oppaiden lueskelua. Tässä kohtaa täytyy mainita erityiskiitos Millalle loistavasta sunnuntaibrunssista! Kyllä meidän kelpasi olla. Ja sitten taas vaan odoteltiin. Odotellessa virkkasin tällaisen:

Ajattelin ensin, etten ota virkkuita mukaan reissuun ollenkaan, mutta sitten tulin järkiini. Virkkuut pitää aina olla mukana, nih. Metallikoukkua tosin ei saisi ottaa koneeseen mukaan, mutta en kai mä nyt koneessa ehtisi mitään virkatakaan.

Ja sitten mennään! Apua!

Tuntui ihan epätodelliselta saapua lentokentälle. Minä? Täällä?! Joo-o! Mahtavaa! Vähänkö oli hieno fiilis palloilla lentokentällä tärkeän näköisenä. Todellisuudessa taisin näyttää ihan pihalla olevalta turistilta. Viimeksi kun olen lentokoneella lähtenyt ulkomaille, ei ollut Facebookia eikä älypuhelimia. Siksi olikin aika uutta ja ihmeellistä katsoa puhelimen sovelluksesta ohjeet, mille portille pitää mennä. Eikä meillä mitään "oikeita" matkalippujakaan ollut, puhelimessa kaikki. Vautsi.

Mun kovia kokenut laukkuni. Tällä samaisella Helsinki-Vantaan kentällä tämä laukku lähti ensimmäiselle matkalleen, Mauritiukselle. Näiden kahdeksan vuoden aikana laukku on nähnyt paljon. Kovin montaa päivää se ei ole ollut tyhjillään, aina siellä jotain on. Mutta nyt se oli varmaan tyhjimmillään ikinä. Kerrankin mun laukkuni oli kevyt! Ja kerrankin siinä oli ne lentolippuset, mun laukussa!

Voi että mä nautin siitä olotilasta. Olla osa tilannetta, mistä olen haaveillut, mutta minkä olen ajatellut kuuluvan vain muille. Yhtäkkiä olin siinä itse. Nautin myös kahvikupposesta konetta odotellessa. Siitä oli pakko nauttia, koska:

Ja sitten tuli se hetki.

Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa:

En muista milloin mua on jännittänyt niin paljon, kuin koneeseen istuttuani. Olin ihan täpinöissäni. Nyt olisi oikeasti se hetki, mitä olen niin hartaasti odottanut. Se on tässä ja nyt. Kone lähti rullaamaan kiitoradalle ja minä tarrasin tuolin käsinojista kiinni. Jalat tärisi, tai oikeastaan ne hyppi. Seurasin ikkunasta koko ajan, mitä ympärillä tapahtuu. "Minä istuin kiitotien päähän, jäin ihmettä katselemaan...".

Hetkeksi seisahduttiin, lyhyt hetki paikallaan. Kohta mennään. Valmiina? Nyt! Moottorit aloittivat mahtavan jylinänsä ja kone alkoi kiihdyttää. Nousukiihdytyksen ja nousun aikana vuosien odotus ja jännitys valuivat kyyneleinä poskiani pitkin. Taisin jotain epämääräistä mölistäkin siinä tunnemyrskyssä. Todella yllätyin reaktiotani, mutta siihen kitetytyi niin paljon. Niin paljon. Juhlan kunniaksi ostin kuohuviinin.

Nautin koko matkasta, niin paljon.

Ja sitten oltiin Berliinissä! Lentokentältä ostettiin kolmen päivän Berlin Welcome Cardit, joilla päästäisiin pärräilemään julkisilla. Ystävän neuvoja noudattaen löydettiin helposti hotellille. Tosin jäätiin metrosta yhtä pysäkkiä liian aikaisin pois, mutta eipä se ylimääräinen kävely mitään haitannut. Hotellimme oli Mondrian Suites am Checkpoint Charlie. Vasta kolmantena päivänä huomasin tuon muurin pätkän, että niin laput silmillä sitä kuljettiin :D

Oltiin hotellilla sunnuntai-iltana. Vietiin laukut huoneeseen ja ajateltiin lähteä vähän käppäilemään ja tutkimaan mitä hotellin ympäristöstä löytyy. Lähinnä jokin ruokapaikka oli etsinnässä. Saatiin kävellä aika pitkän aikaa ristiin rastiin, mutta ei löydetty mitään auki olevaa ravintolaa, mistä olisi saanut vielä siihen aikaan ruokaa. Syötiin sitten ensimmäiset dönerit. Niiden jälkeen alkoikin olla jo päivä aika täynnä ja oltiin ihan valmiita nukkumaan.

Ekan reissupostauksen päättää matkan ensimmäinen pönötyskuva, olkaatten hyvät:

Ja siitä se ajatus sitten lähti

Joka talvi kahdeksan vuoden ajan olen kaivannut jonnekin lomalle. Talvi on niin pitkä ja pimeä. Sellaista rämpimistä. Loma jossain lämpimässä ja valoisassa paikassa katkaisisi talven niin kivasti. Käynti kesässä keskellä talvea. Muistutus siitä ihanasta, mikä on tulossa kyllä tännekin, mutta joka talven pimeydessä tuntuu olevan ulottumattomissa.

Viime marraskuussa tuli yllättäen tilanne, että meillä olisi oikeasti mahdollisuus lähteä jonnekin lomalle. Mies ei innostunut. Minä taas höyrysin yhden päivän ajan ihan tohkeissani. Seuraavana päivänä "tulin järkiini" ja päätin käyttää rahat järkevästi: ostaisin kunnon talvikamppeet itselleni. Nastakengät ja silleen.

Niinpä ostinkin. Ja hyvät onkin. Ostin myös kunnon toppatakin. Nyt mulla on kunnon talvivarusteet, kyllä kelpaa olla pakkasessa.

Eipä se matkakuume minnekään lähtenyt. Talvikamppeilla? Heh!

Siellä se kuume kyti pinnan alla ja pulpahti pintaan uudestaan, kun oivalsin, että voitaisiinhan sitä lähteä muutaman päivän kaupunkilomalle. Paljon matkustelleen ystävän kanssa alkoi armoton viestien vaihto ja sitten alkoi tapahtua. Parin päivän vöyhötyksen tuloksena sain miehen ylipuhuttua ja lennot varattua. Me lähdettäisiin Berliiniin helmikuussa! Neljä yötä suurkaupungissa kahdestaan.

Oikeastaan sillä määränpäällä ei ollut niinkään väliä, pääasia, että pääsisin lentokoneeseen. Jee!

Ystävän apu on ollut korvaamaton, ilman en olisi osannut laittaa tikkua ristiin tällaisen matkan suhteen. Vai kuulostaako vakuuttavalta: englantia osaamaton maalainen, joka on käynyt vain pakettimatkoilla Kanarialla lapsena? Ja olis nyt niinku lähdössä Berliiniin ihan omin avuin? Jäitä hattuun, vois joku sanoa.

Mutta viime syksynä otin sellaisen harppauksen ihmisenä kehittymisen matkalla, että uskalsin lähteä yksin ajelemaan Helsinkiin ratikalla, junalla ja metrolla. Tai oli mulla tytär mukanani, mutta hänestä nyt ei juuri kolmen ikävuotensa elämänkokemuksella oppaaksi ollut. Selvisinpäs! Ja nyt kun Helsingin ratikat ja metrot on hallussa, niin Berliinihän on ihan helppo nakki.

Lennot? Check. Hotelli? Check. Passit? Check. Reissufiilis? Check.

Nonni, nyt sitten vaan odotellaan, totesi eräs kaveri kerran osuvasti.

Matkablogi - minullako?

En koskaan ajatellut, että perustan matkablogin. Matkailublogin. Matkustusblogin? Reissublogin? Mitä näitä nyt on.

Matkablogin? Minä?!

En, vaikka mun vuodessani on keskimäärin parisataa reissupäivää. Vaikka olen elänyt matkalaukkuelämää kymmenen vuotta. Vaikka olen matkustanut lapsena monta kertaa "etelään", niin sitä aina sanottiin. Vaikka olen viimeisen kahdeksan vuoden aikana epätoivoisesti kaivannut jonnekin reissuun. 

Ei käynyt pienessä mielessäkään perustaa matkablogia edes siinä vaiheessa, kun varasin tämän blogin nimen viime vuonna. Tästä piti tulla käsityöblogi, mutta ei tullutkaan. Tää on nyt mun reissublogi.

Katselen maailmaa kiippareiden ja mikin takaa. Olen keikkamuusikko. Auto on toinen kotini ja omaisuus kulkee matkalaukussa ja erinäisissä pikkunyssäköissä. On mulla ihan oikea kotikin, tukikohta, turvapaikka. Siellä on hyvä käydä lataamassa akkuja ja rauhoittua välillä. Mutta silti veri vetää reissuun. Parin päivän kotonaolon jälkeen alkaa jo kaivata jonnekin.

Suomi on tullut aika tutuksi tässä vuosien varrella. Reilut kymmenen vuotta sitten Suomen tuntemukseni oli hävettävän ala-arvoinen, hädin tuskin osasin laittaa muutaman suurimman kaupungin kartalle. Sen jälkeen nuppineuloja on Suomen karttaan tullut kymmeniä. Meillä on kotona seinällä suuri Suomen kartta, jossa on nuppineula jokaisessa paikassa, missä on käyty keikalla.

Suomi on uskomattoman hieno maa. On ehdoton rikkaus, että saan työni puolesta kiertää kotimaata ja nähdä paikkoja, joiden olemassaolosta en muuten tietäisi mitään. Tästäpä tulikin ajatus muutama vuosi sitten lähteä miehen kanssa kesäiselle roadtripille. Meidän pieni kesälomareissu: me kaksi, auto ja kesäinen Suomi. Pieniä hiekkateitä, leirintäalueita, kauniita maisemia. Mutta niistä lisää myöhemmin.

Ennen kuin aloin kiertää Suomea keikkamuusikkona, en ymmärtänyt ihmisiä, joiden on kerta toisensa jälkeen päästävä Lappiin. Nyt ymmärrän. Pohjoisen Suomen hienouden ymmärtää vasta siellä käydessään. Tai täällä. Tätä kirjoittaessani olen nimittäin jälleen kerran Saariselällä.

Työreissut on kuitenkin aina työreissuja. Sitten on ne lomareissut. Ja niitä toivottavasti tulee jatkossa hieman useammin. Itsestähän se vaan on kiinni. Kyllä sitä rahaa ja aikaa on, kun laittaa olemaan. Miehen kanssa käytiin ensimmäisellä ulkomaanreissulla keväällä 2005. Bulgariassa. Toinen reissu oli häämatka Mauritiukselle helmikuussa 2007. Seuraavaa reissua sainkin sitten odottaa kahdeksan vuotta.

Marraskuussa 2014 odotukseni viimein palkittiin ja pääsin oikeasti suunnittelemaan matkaa. Varasin lennot. Berliiniin! Ja siitä se sitten lähti, paluuta ei taida olla. Olen sairastunut vakavaan, krooniseen matkakuumeeseen. Ennen kuin oltiin edes päästy Berliiniin, mietin jo seuraavaa reissua.

Ja tässä sitä nyt sitten ollaan. Mikäpä sen parempi keino purkaa ajatuksia ja jännitystä, kuin kirjoittaa blogia. Ja onhan niitä reissukokemuksia kiva saada tallennettua jonnekin, mikseipä siis vaikka tänne. Kuvia on koneen uumenissa tuhansia, ja seuraavaa reissua odotellessa ehkäpä muistelen jo tehtyjä kivoja reissuja.

Tervetuloa mukaan!